Työssäoppimista ollut viikon verran nyt Vire kodissa... Näiden vanhusten kanssa olo täällä on saanut mut oikeestaan vasta kunnolla hereille..
En tule olemaan ikuisesti nuori, muisti ei tulle pysymään entisellään, en tule pystymään liikkumaan enää niin kuin haluan, kaikennäköistä vaivaa ilmeentyy, vaipat jalassa ja vessassa käynti täysi mahdottomuus...
Ajattelen millainen nuoruus näillä ihmisillä on mahtanut olla, eivät he itsekkään enää sitä tiedä mutta kuitenkin.
Tuleekohan minusta samanlainen?
Täytyy vaan muistaa nauttia näistä elämän pienistä hetkistä, valon pisaroista joita pitää arvostaa niin kauan kuin se on mahdollista; auringonsäteet, jäätelö, se sydämensulattava hymy, ystävien näkeminen, kuvat hyvistä muistoista, musiikki jotka muistuttavat tärkeistä hetkistä elämässä...
Haluan elää mun elämää täysillä, täyttää sen ihanilla hetkillä ja tosiaan, elämä on liian lyhyt pelkäämiseen, mun ei tarvitse pelätä että mokaan, pelätä ihmisten mielipiteitä, pelätä tunteista kertomista...
Niin.. Tunteista kertomista, mitä haittaakaan siitä voi olla? Olisi aika jo kohdata totuus ja kertoa pelkäämättä.. Mutta jatkokysymys kuuluu: pystynkö hyvksymään lopputuloksen oli se miten paha tahansa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti